Uskonnollisuus vs hengellisyys

Ihmiset määrittelevät muita ihmisiä, että he saavat itselleen käsityksen ja lokeron, mihin tämä ihminen humpsahtaa. Tämä on täysin inhimillistä ja luonnollista. Teemme sitä kuitenkin mielestäni aivan liian heppoisin perusteluin ja liian suurin ennakko-oletuksin. Syyllistyn tähän itsekin aika ajoin ja joudun toteamaan, että eihän tämä ihminen ollut yhtään sellainen kuin kuvittelin. Uskon, että jos olisimme kaikki enemmän omia itsejämme, sitä vaikeampaa meitä jokaista olisi lokeroida. Olemmehan me kaikki täysin oma lokeromme. Kävin ystäväni kanssa keskustelua siitä, miten täynnä tämä maailma olisi suuria persoonia, jos ihmiset uskaltaisivat olla enemmän sitä mitä ovat. Tai edes tietäisivät omista kyvyistään ja lahjoistaan. Mikä potentiaali ihmiskunnassa olisi ratkaista aikamme isot ongelmat, kehittää innovaatioita sekä vain elää täydempää ja tyydyttävämpää elämää.

Olen itse haasteellisessa tilanteessa yrittäessäni lokeroida itseäni etenkin maailmankatsomukseni osalta. En kuulu mihinkään uskonnolliseen ryhmään, vaikka olenkin hengellinen. Uskon, että maailmassa on muitakin tasoja kuin vain tämä käsin, silmin ja korvin kohdattavissa oleva. Kristillisyys on lähimpänä arvojani ja ajatusmaailmaani, sillä siihen minut on kasvatettu (ja aivopesty). Olen kiitollinen tästä arvopohjasta, mutta nykyään olen kuitenkin myös ristiriidassa joidenkin kristillisten ajatusten kanssa. En koe olevani täysin tervetullut seurakuntaan, sillä ajatteluni on liberaalia ja poikkeavaa siinä ympäristössä. En kuitenkaan koe mitään muutakaan uskontoa tai ideaologiaa omakseni. Esimerkiksi new agessa tai buddhismissa on monia kiinnostavia piirteitä mihin voin samaistua, mutta en niissäkään voi yhtyä kaikkeen. Tutkin mielelläni eri uskontojen sanomaa ja huomaan paljon samankaltaisuutta. Mitä jos vain saisin uskoa niin kuin itse uskon? Tarvitseeko uskoni jonkun nimen ja leiman? En koe tarvetta määritellä omaa uskontoani, enkä edes osaisi.

Miten minusta on tullut hengellinen, mutta ei uskonnollinen? Olen vuosikausia sitten kapinoinut ja riuhtaissut itseni irti uskonnollisuudesta. Koin eläneeni omituisessa epätodellisuudessa, jossa yritin uskotella itselleni asioita, joihin en pystynyt uskomaan. Lopulta minulle syntyi tarpeeksi rohkeutta päästää irti, siitä mikä ei tuntunut minusta kuin lähinnä painostavalta ja ahdistavalta. Tosin hyppäsin ääripäästä ääripäähän. Useamman vuoden kielsin kaiken yliluonnollisen, mutta elämässäni on tapahtunut niin erikoisia asioita, että minut on vedetty takaisin hengellisyyden äärelle. Elämä tuntuu näpäyttävän minua heti sormille, jos toimin itseäni tai arvomaailmaani vastaan. Tuntuu kuin se sanoisi: "watch and learn". En uskalla enää testailla enempää. Niin sanottu "instant karma" toimii kohdallani pelottavan hyvin.

Olen erittäin kiinnostunut suurista elämänkysymyksistä. Olen aina avoin keskustelulle, kunhan siinä säilyy kunnioitus puolin ja toisin. Minä annan uskonnonvapauden sinulle, anna se myös minulle. Minusta on äärimmäisen mielenkiintoista kuulla, miten eri tavalla näemme maailman omalla subjektiivisella tavallamme. Kunnioitan ihmisten vakaumuksia. On hienoa ja turvaa luovaa, että monet kokevat löytäneensä täyden totuuden. En itse usko pääseväni koskaan siihen pisteeseen ja toivon, että minulle ei yritetäkään syöttää saarnan tavoin näitä omia totuuksia. Vapauttavinta minulle on se, että en koekaan, että minun tulisi löytää vastauksia kaikkeen. Se on nimittäin mahdotonta. Uskontojen varjolla on tehty hirmutekoja, ja onkin mielenkiintoista miten kuuma peruna tämä aihe vielä nykypäivänäkin on. Kuinka helposti teemme toisistamme vihollisia, kun jonkun maailmankatsomus eroaa omastamme.

Vaikuttaa siltä, että moni on tullut siihen lopputulemaan, että mitä jos yliluonnollisuus onkin luonnollista ja tiede on vain tällä hetkellä kykenemätön selittämään tätä ilmiötä? Voiko täällä tosiaan olla jotain selittämätöntä ja mystistä? Miksi kaikkina aikoina ihmiset ovat etsineet jumalaa tai jotakin korkeampaa voimaa? Jokaisella mytologialla on omat versionsa jumalista. Suomalaisessakin kansanperinteessä on ollut omat metsien, veden ja taivaan taruolennot. Itse koen pyhyyttä ja ykseyttä luonnossa liikkuessani. Aistin eri paikoissa eri tuntuisen energian ja hakeudun latautumaan niihin paikkoihin missä vallitsee rauha ja hiljaisuus. Yrittävätkö uskonnot selittää elämän mystisyyttä kukin omalla tavallaan? Uskonnoissa tuntuu olevan suhteellisen sama punainen lanka. Tiettyjä universaaleja lakeja toisten ihmisten kohtelusta ja niin edelleen. Ehkä olen aivan hakoteillä, mutta olen mielelläni hihhuli ennen kuin toisin todistetaan. Elämän voi elää niin, että mikään ei ole ihmeellistä tai, että kaikki on ihmeellistä. Uteliaana, avarakatseisena ja jopa lapsenmielisenä elämä tuntuu antavan minulle parastaan.

-Sini