Ujopiimä täällä terve!

Talvi alkaa olla taputeltu. Kuinka hyvältä pitkät aurinkoiset päivät tuntuvatkaan kaiken pimeyden ja kylmyyden jälkeen. Minäkin alan palailla myyrän kolostani maailmaan. Näkyväksi tulemisen teema on ollut vahvasti läsnä elämässäni valmennuskoulutuksen myötä. Valmentajana toimiminen ei onnistu ilman itsensä esille ja likoon laittamista. Oma epämukavuusalue on tullut hyvinkin tutuksi. Elämä on heittänyt syvään päätyyn pulikoimaan, että kasvu kiihtyy. Nykyään olen jo rohkeampi, mutta minulle on tuottanut suuria haasteita uskaltaa tuoda julki omia mielipiteitäni, esiintyä tai olla huomion keskipisteenä, jos en ole täysin tuttujen ja turvallisen ihmisten seurassa. Onneksi viimein sain kiinni yhdestä selviytymismekanismistani, joka selittää tätä ilmiötä. Valitsemme selviytymismekanismimme alitajuntaisesti jo nuorella iällä, että pärjäisimme tässä maailmassa. Ne näyttäytyvät erilaisina haitallisina toimintamalleina ja ydinuskomuksina, jotka aikuisuudessa voivat sabotoida ihmisen elämää merkittävästi.

Oletko koskaan tutustunut niihin selviytymismekanismeihin, jotka ovat juuri sinulle ominaisia? Viime syksynä tunnistin itselläni voimakkaan "piiloutujan" selviytymismekanismin valmentajakoulutuksemme koulutuspäivinä. Olin tiedostanut näitä piirteitä itsessäni, mutta minulla ei ollut käsitteitä kuvaamaan kokemiani asioita, enkä ymmärtänyt sen olevan "jokin juttu". Olen nimennyt tämän hahmon Ujopiimäksi. Ujopiimä pienentää itseään ja yrittää olla mahdollisimman neutraali, hajuton ja mauton. Ujopiimä ilmestyy paikalle, jos minulle tulee ihmisten ympärillä epävarma olo. Se pyrkii suojelemaan eli sen tarkoitusperä on hyvä. Ujopiimän rooli on ollut vuosien saatossa tärkeä. Olen selvinnyt mahdollisimman pienillä kolhuilla tekeytyessäni seinäruusuksi esimerkiksi kouluaikoina. Miten rankkoja ovatkaan olleet monet sosiaaliset tilanteet tuntemattomampien ihmisten kanssa esimerkiksi kahvitunnilla, palaverissa, julkisissa, illanistujaisissa tai nimi- ja esittelykierroksilla. Hyvän huomenen tervehdyskin voi jäädä kurkkuun, kun tulee epävarma olo. Nykyään minua jopa huvittaa (myös vähän ahdistaa), kun tajuan tämän tyypin hyppäävän kehiin. Miten pelokas se onkaan. "Ei kai minun takia tarvitse, miksi kukaan haluaisi minulta mitään oppia, miksi minä saisin elää haluamaani elämää, en ole tärkeä."Tunnistatko itsessäsi yhtään piiloutujaa?

Kuinka uskaltaa olla näkyvä omana itsenään? Siinäpä vasta miljoonan euron kysymys. Sitähän joutuu haavoittuvaan asemaan, kun antaa omasta aidosta itsestään muille. Uskon, että sosiaalisten tilanteiden pelosta tai ylipäätään ujoudesta kärsii Suomessa useampi ihminen kuin arvaisimmekaan. Olemme jokseenkin omiin oloihimme helposti vetäytyvä kansa verrattuna moniin muihin maihin. Jäin pohtimaan kuinka paljon tällä selviytymismekanismilla on vaikutusta suomalaiseen mielenmaisemaan. Entä mitä sitten pelkäämme ihmisten seurassa? Kenties arvostelua, tuomitsemista, hylätyksi ja nolatuksi tulemista ja niin edelleen. Tätä läheltä liippaavalle asialle on myös olemassa termi ainakin englanniksi: stranger anxiety. Vauvat pelkäävät usein vieraita ihmisiä etenkin, jos heidän ulkonäkönsä on poikkeavanlainen. Itseäni helpotti tämä tieto, että on normaalia, että ihminen kokee vieraat ihmiset edes hiukan jännittävinä.

Pohdin ystäväni kanssa kuinka antoisia pienet ohimenevät hyvän mielen kohtaamiset ihan tuntemattomienkin ihmisten kanssa on. Saan erittäin paljon iloa, siitä kun joku uskaltautuu puhumaan minulle. Jostain kumman syystä, en kuitenkaan kovin usein itse uskalla avata niitä keskusteluja. Jonkun toisen pitää murtaa jää ja olen heti mukana! Toivon, että saan työstettyä tämän blokin pois ajan kanssa. Unelmoin elämästä, jossa saan yhteyden tuntemattomiinkiin ihmisiin helposti ja vaivattomasti. Ehkä se ei enää ole niin kaukana! Selviytymismekanismeistaan ei kuitenkaan tarvitse yrittää päästä kokonaan eroon. Niistä on joissakin tilanteissa myös hyötyä. Hyväksyntä ja tunnistaminen ovat jo puoli voittoa. 

-Sini