Pohjakosketus (2/2)

Kuulin viime kesänä Apulannan kappaleen "vasten mun kasvojani" uudella tavalla. Kertosäkeessä lauletaan "pohjakosketus suuntamme näyttää". Toistin lausetta mielessäni ja ääneen. Miten totta tuo lause onkaan. Masennuskauden jälkeen persoonaani kohdistuva huijarisyndrooma oli tipotiessään. Jos olin selvinnut ollessani vain varjo itsestäni, niin miksi en selviäisi ja riittäisi ollessani terve? Minulla ei ollut ollut hajuakaan, mitä moinen pimeys voi olla. Kärsimys toi persoonaani syvyyttä ja ymmärrystä ihmismielen synkkyydestä. Tommy Hellstenkin sanoo, että vain alakautta pääsee ylös. Pimeyden kautta rämmittyäni alkoikin löytyä kirkas valo. Kuorien alta alkoi murtua esiin se joku, joka olinkin ollut koko ajan. Se, jonka olemassaolon olin tiedostanut syvällä sisimmässäni. Annoin lopulta muunkin maailman kohdata aidomman version itsestäni.

Itsemurhat ja itsetuhoisuus eivät saa olla tabuja yhteiskunnassamme. Asioista pitää pystyä puhumaan ääneen. Oma kamppailuni on nostanut mielenterveysasiat itselleni kutsumuksellisiksi. Itsemurhatapaukset koskettavat minua syvästi. Mietin miten pitkään tämä henkilö yritti sinnitellä, hakiko hän apua ja miksi toivoa ei enää löytynyt. Jos minä olen mennyt näin rikki näillä lähtökohdilla, niin mietin miten syvissä vesissä monet ihmiset joutuvat elämään. Etenkin herkät ihmiset menevät helposti rikki tässä yhteiskunnassa missä nyt elämme. Kertooko se meistä vai oireilemmeko me tätä maailmaa, joka ei ole enää ihmiselle tehty? Vai olemmeko me liian heikkoja? Olemme lähivuosina menettäneet myös julkisuuden henkilöitä itsemurhille. Etenkään herkkäsieluiset taiteilijat eivät kestä tämän maailman painoa. Pahoinvointiaalto mikä Suomessakin on akuutti ongelma, kertoo mielestäni monesta syvällä olevasta rakenteellisesti ja kulttuurillisesta vinoumasta. Asummeko me hyvinvointi- vai pahoinvointivaltiossa?

Minusta onkin relevantimpaa kysyä kuka pysyy täällä täysin selväjärkisenä? Yksinäisyys, yhteydettömyys, suorituskeskeisyys, tehokkuusajattelu, turvattomuus. Siinä muutama asia mainitakseni. Arvioiden mukaan maailmassa tehdään vuosittain noin 800 000 itsemurhaa. Miten moni on sen lisäksi yrittänyt itsemurhaa tai ollut pitkään masentunut? Näitä tilastoja on mahdotonta tietää. Suomessa opiskelijoista noin kolmasosa kokee olevansa uupuneita ja/tai masentunteita. Nopealla googlauksellakin löytää masennuslääkkeiden käytön lisääntyneen rajusti maailmanlaajuisesti erityisesti länsimaissa. Olemme melkoisen hukassa?

Tiedostan edelleen miten käyn tämän elämän isoimman kamppailun oman mieleni kanssa. Oma mieli yrittää syöttää kaikenlaista, jos sille antaa mahdollisuuden. Enää en kuitenkaan ota omaa mieltäni niin tosissaan. Välillä naureskelen absurdeille ajatuksilleni. Mietin, että puhuisinko näin kenellekkään muulle paitsi itselleni! EN! Kuinka hullua on olla itsensä pahin vihollinen. Minä olen edelleen matkalla, mutta koko ajan uskallan olla enemmän sitä mitä olen ja puhun pääsääntöisesti itselleni kauniisti. Vapaudun elämään enemmän ja enemmän.

Palatakseni omaan kokemukseeni vielä; masennukseni suli pois loppukevään ja alkukesän aikana. Oli alkanut hyvien tapahtumien ketju. Olin saanut huippukesätyön, opparin aihe oli selvä, ihastuin, selvisin maratonista, oli kesä. Löysin taas uskon elämään ja itseeni. Vietinkin yhden elämäni parhaista kesistä. Oli helpompi hengittää kuin ennen, mutta olin edelleen ajoittain shokissa ja häpeissäni, siitä mitä oli tapahtunut. Työnsin tämän äärimmäisen pelottavan kokemuksen syrjään. Tästä en puhuisi koskaan kenellekään. Masennuskaudet usein uusiutuvat ja minunkin masennukseni uusiutui jo seuraavana talvena tropiikissa, mutta rutkasti lievempänä ja lyhyempänä versiona. Silloin mietin kaksisuuntaisen mielialahäiriön mahdollisuutta, mutta sen ajatuksen kuoppasin myöhemmin. Reissullani opin, että onnellisuuteni ei löydykään palmurannoilta. Palattuani aloin luomaan Suomeen elämää, josta en halua enää paeta.

Olen voinut mielenterveyden kannalta melko hyvin noin 5-6 vuotta. Jaksamiseni ja mielialani ailahtelevat edelleen muun muassa herkän hermostoni takia, mutta hallitummin enkä ole kokenut itseäni masentuneeksi. Tietysti menetykset ja vastoinkäymiset kuuluvat elämään, mutta ne eivät ole keikauttaneet koko laivaa. Minulle on ollut helpompaa kohdata ulkopuolelta tuleva murhe, kuin oma sisäisen maailman romahtaminen, jolle ei oikein löydy yhtä selkeää syytä. Sitä vain kokee olevansa viallinen. Kuitenkin erityisesti viimeisen parin kolmen vuoden aikana on tapahtunut isoja läpimurtoja. Pitkään pelkäsin, että masennus uusiutuu vielä. Enää en pelkää. Jos se uusiutuu niin luotan, että elämä kannattelee ja löydän keinot selvitä siitä. Elämän vaikeimmat ajanjaksot tulevat opettamaan meille kaikista tärkeimmät asiat. Kaikella on tarkoituksensa.

-Sini