Pohjakosketus (1/2)

Tämän tekstin kirjoittaminen oli erittäin tunteikasta ja julkaiseminen herättää pelkoa. En koskaan kuvitellut jakavani tätä kokemusta julkisesti. Uskoisin silti, että tämä on tärkein aihe mistä voin kirjoittaa. Elämän kipeimmistä asioista tuleekin usein jopa kutsumuksellisia. Trigger warning (itsemurhat/mielenterveys).

Palataan hiukan ajassa taaksepäin. Pakenin Joensuusta lapsuuden kotikaupungistani heti ylioppilasjuhlien jälkeen Helsinkiin, sillä ajatuksella, että nyt elämäni alkaa. Vihasin Joensuuta teiniajoista lähtien. Tosin olin jo kertaalleen paennut vuodeksi Meksikoon lukiovaihtoon. Joensuun toivoin olevan kaiken pahanolon keskus. Kuinka ollakkaan Helsinkiin muuttaessani mielenterveysongelmat eivät haihtuneet savuna ilmaan, vaikka ympäristö vaihtuikin. Olo oli silti toiveikkaampi ja parempi. Välivuosi & Haaga-Heliaan pääsy. Haaga-Heliassa itsetuntemukseni alkoi kasvaa. Huomasin kuitenkin kantavani samaa taakkaa kuin koko kouluhistoriani ajan. Uuden ystäväpiirinkin ajattelin hylkäävän minut, kunhan vain saavat tietää millainen oikeasti olen. Koulustakin ajattelin lentäväni jossain vaiheessa, kunhan joku saa minut kiinni tyhmyydestäni. Ajattelin ylioppilaslakkinikin (LEMMC) olevan lähinnä vitsi. Kuinka hyvin olenkaan onnistunut naruttamaan kaikkia. Huijarisyndroomani kukoisti.

Haaga-Heliassa pääsin tekemään sitä mitä eniten rakastin; seikkailemaan tropiikeissa. Saman vuoden sisällä olin ensin Costa Ricalla viettämässä sen hetkisen elämäni onnellisinta aikaa asuen 2 kuukautta viidakossa työharjoittelun merkeissä. Sen jälkeen olin 9 kuukautta Thaimaassa vaihto-oppilaana paikallisessa yliopistossa, sekä työharjoittelussa. Mieltäni kuitenkin kalvoi ajoittain tieto siitä, että olen onnellinen ja energinen, koska saan seikkailla ja tehdä mielettömiä juttuja. Ne pitivät minut tiukasti kiinni elämässä, mutta tunnistin valtavan rikkinäisyyden, tyhjyyden ja onttouden tunteen, joka sisälläni velloi etenkin, kun olin yksin. Itsetuntemukseni ja -tietoisuuteni oli kasvanut valtavasti, mutta minulla ei ollut työkaluja käsitellä menneisyyden haavoja, mitä oli alkanut nousta tietoisuuteeni. Mitä tapahtuu, kun seikkailut ovat ohi? Tiedostin, että olin tikittävä aikapommi.

Ei tapahtunut mitään kaunista, mutta sitäkin tärkeämpää. Thaimaasta palattuani syksyn mittaan voimani alkoivat hiipua. Paperilla kaikki oli edelleen hyvin, mutta sisäinen maailmani oli syöksykierteessä. Sitä oli vaikeaa hyväksyä. Minulla ei ollut "lupaa" voida huonosti, sillä mitään dramaattista ei ollut tapahtunut. Loka-marraskuussa sanoisin olleeni jo masentunut, mutta yritin pitää mielen positiivisena. "Suunta on enää vain ylöspäin". Mutta kun ei ollut. Tipuin kuoppaan, josta en nähnyt ulospääsyä. Vuosikaudet kestänyt pakoni oli tullut päätökseen. Raju masennus vyöryi ylleni, ja otin sen vastaan kuin harmaan peiton, jonka alle käpertyä. Ajattelin, että olen viimein paljastunut luuseriksi muidenkin kuin itseni silmissä. Lopulta kaikki näkevät kuka todella olen: heikko, rikkinäinen, epävarma, epäonnistuja. Koin huijanneeni kaikkia (läheisimpiä lukuunottamatta) vuosikausia ja lopulta jäin kiinni.

Edes loma ja joulu perheeni kanssa Joensuussa ei helpottanut oloani. En enää tunnistanut itseäni sen ahdistuksen ja epätodellisuuden keskellä ja toivoin, että joku näkisi syvän ahdinkoni. Pelkäsin palata Helsinkiin, koska tiesin, että jotain on pahasti pielessä. Ensimmäisenä aamuna joulun jälkeen Helsingin soluasunnolla heräsin aamulla olotilassa, jota en ollut koskaan joutunut kokemaan aiemmin. Sanoinkuvaamattoman hirveä, epätodellinen olo, jota oli vaikea kestää minuuttiakaan. Olin noin viikon ajan psykoosin omaisessa tilassa. En saanut syötyä kuin pakotettuna ja nukuin hiukan tv:n humina taustalla. Makasin suihkun lattialla, sillä vesi helpotti edes vähän. Missään hetkessä kenenkään kanssa, ei ollut kuin pahaa oloa. Katsoin elämää sysimustan filtterin läpi ja itsetuhoiset ajatukset täyttivät mieleni. Viikon jälkeen tuntui, että minusta ei ollut mitään jäljellä henkisesti eikä fyysisesti. Oletettu psykoosi loppui, mutta olin raunioina.

En tiennyt mitä seuraavaksi tapahtuu. Pelkäsin elää. Pelkäsin kuolla. Eniten pelkäsin itseäni. Näin peilissä vain haamun, siihen ihmiseen verrattuna, joka olin vain kuukausia sitten ollut onnellisuuspäissäni Thaimaan viidakoissa. Manasin sitä, että miksi joudun olemaan juuri minä. Elämä tuntui liian pitkältä ja raskaalta kantaessani omaa ristiäni. Toivoin, että voisin olla kuka tahansa muu. Mikään asia ei kiinnostanut tai tuottanut nautintoa. Itseinho kukki ja näin peilistä maailman rumimman ja mitättömimmän otuksen. En nähnyt itsessäni mitään hyvää sisäisesti, enkä ulkoisesti. En pystynyt enää pitämään kiiltokuvakulissia itsestäni. Se ei tosin koskaan ollutkaan tarkoitukseni, mutta se oli selviytymismekanismini. Perfektionismi juontaa juurensa syvälle häpeään ja riittämättömyyteen. Yleisin ajatukseni psykoosista alkaneen masennuksen pahimman vaiheen noin 4-5 kuukauden ajan oli, kuinka päästä tästä helvetistä pois. Olin lohduttomana umpikujassa. Useina hetkinä en nähnyt valoa tunnelin päässä. Näin vain junan valot, kun kielsin itseäni hyppäämästä. Toivoin myös rattijuoppoa kohdalleni. Illat olivat helpoimpia, koska pääsin hetkeksi pois unimaailmaan. Aamut pahimpia. En halunnut herätä. Kyyneltäkään ei tänä aikana virrannut. En tuntenut surua itseäni kohtaan, ainoastaan välinpitämättömyyttä. Tiedostin olevani hyvin hyvin sairas.

Hain apua monesta eri paikasta. Tosin olin pettynyt, kun verikokeista ei löytynyt aggressiivista syöpää tai muuta tappavaa tautia. Edelleen kyyneleet täyttävät silmäni, kun luen mitä minusta oli kirjoitettu lääkärien vastaanotolla. Ketkään muut paitsi terveydenalan ammattilaiset ja äitini ei tiennyt hätäni syvyyttä. Ystäväni olivat kuitenkin tärkeässä roolissa. Ilman läheisiäni tuskin olisin löytänyt syytä kitua sitäkään aikaa minkä nyt sinnittelin. Seurassa saatoin vaikuttaa vain alakuloiselta ja oloni olikin hiukan parempi läheisteni kanssa. Tosin millään ei ollut enää mitään väliä. Minussa velloi syvä lohduttomuus, toivottomuus ja merkityksettömyys. Otin kaikki ajatukseni itsestäni täytenä totuutena, vaikka tiedostinkin olevani sairas. Aloin kirjoittamaan seinällä olevalle lapulle niitä lyhyitä nopeasti ohimeneviä hetkiä, kun minulla ei ollut paha olla. Aina kun sain uuden merkinnän, yritin edes pikkaisen luoda toivoa paranemisesta. Kevätauringon paisteen piti tuoda helpotusta, mutta oloni ei keventynyt. Päinvastoin. Aloin jo jollain tasolla hyvästelemään ihmisiä, koska en enää uskonut siihen, että paranen. Tiesin, että sekoan lopullisesti jossain vaiheessa, jos olotilani jatkuisi. Vahva tunteiden tunteminen oli kääntynyt minua vastaan. Olisin antanut mitä vain, että olisin saanut tunteeni pois päältä. Ihmettelen, että en yrittänyt turruttaa niitä alkoholilla tai huumeilla. Pohjakosketukseni tapahtui huhtikuussa. Ei siitä sen enempää yksityiskohtia, mutta lopulta tiedostin haluavani mielummin elää kuin kuolla.

Paranemiseni nytkähti liikkeelle. En ollut joutunut laitokseen, enkä ollut saanut hullun mainetta. Olin saanut apua koulutyöhön ja valmistumiseni näyttikin vielä mahdolliselta seuraavana jouluna. Sain napattua kesätyön haastattelussa uskomattomalla näyttelijän suorituksella. Mietin miten typeriä he olivat, kun ottivat mielisairaan töihin. Olin lahjakas piilottamaan kipuni. Toukokuussa aloin herätä ensimmäisiä aamuja ilman rintakehää musertavaa ahdistusta. Tunsin jopa mielenkiintoa elämää kohtaan. Olin ennen masennusoireuden alkua varannut elämäni isoimman hullutuksen; ensimmäisen täyspitkä maratonini Kiinanmuurilla. Lähdin Kiinaan toukokuun puolessa välissä itseäni solvaten, että kuinka sekopäinen voin olla, kun kuvittelin pystyväni moiseen käytännössä kylmiltään. Pääsin maaliin. Talvella olin vielä ajatellut muurilta hyppäämisen yhtenä tyylikkäänä vaihtoehtona. Enää en halunnutkaan hypätä. Elämä virtasi suonissani pitkästä aikaa. Maratonista tuli selviytymiseni symboli. En tiedä mistä löysin voiman ja sitkeyden tähän ajanjaksoon tai juoksuun. Aloin lopulta taas välittää itsestäni ja elämästäni. Viimein itkin shokin ja järkytyksen takia; siitä mitä oli tapahtunut ja meinannut tapahtua. Minä taisinkin selvitä.

Jatkoa luvassa..

-Sini