Mitä kivirepussani on?
Uskoisin, että minun haasteeni ovat samaistuttavia monelle. Olen se ihminen, jolla on ollut "normaali & hyvä" lapsuus. Kaikki menee paperilla hyvin ja elämä rullaa. Ei ole puutosta materiasta, mutta ei myöskään rikkauksia. Kotona odottaa koulun jälkeen lämmin ateria ja sisaruskatras. Vanhemmat ovat yhdessä, eikä kotona käytetä esimerkiksi alkoholia. Yhtä aikaa tiedostin jo varhaisteininä olevani kameleontti, joka mukautuu olosuhteisiinsa ja odottaa oikean elämän alkamista. Noin 12-vuotiaana katsoin eräänä päivänä itseäni vessan peilistä, jolloin muistan ajatelleeni miten en tykkää tuosta tyypistä, voisinpa olla joku muu. Niin kuin ensimmäisessä tekstissä kerroin, koen eläneeni noin 28-vuotiaaksi ison osan elämää selviytyen. Tämä näkyi myös fyysisinä oireina: hermosto ylikierroksilla, uniongelmia, korkea syke, migreeni sekä paniikkikohtauksia jo taaperoiässä. Onneksi opin jo noin 10-vuoden iässä rauhoittamaan itseni, kun tunsin paniikkikohtauksen ensi oireet. Sen jälkeen ne eivät ole häirinneet elämääni, koska ensioireiden ilmaantuessa pystyn rauhoittamaan itseni.
Minun haasteitani ovat olleet esimerkiksi seuraavat asiat: arvottomuus, riittämättömyys, epävarmuus ja häpeä omaan ulkonäköön ja persoonaan liittyen, ulkopuolisuus, kokemus vääränlaisuudesta, muiden jalustalle nostaminen mutta joissain tilanteissa myös itseni nostaminen, yhteydettömyys itseeni ja muihin, sisäinen turvattomuus, heikko itseluottamus, huijarisyndrooma (ainainen paljastumisen pelko ystävyyssuhteissa, työelämässä, koulussa), oikeassa olemisen tarve, ailahtelevuus, puolusteleminen ja selitteleminen (defenssit korkealla), läheisriippuvuus, esiintymiskammo ja yksinäisyys. Vaikka ystäviä on aina ollut, olen silti kokenut elämässäni paljon yksinäisyyttä. Melkein aina yksin ollessani, sillä en ollut itseni hyvä ystävä. Minulla oli myös tyypillinen kiltin tytön syndrooma.
Siinäpä vasta lista. Ei ihmekkään, kun oli epämääräisen paha olla. Ihmisen perustarpeista tärkein on hengissä pysyminen, joten muokkauduin ja kehitin itsestäni version, joka selviytyisi mahdollisimman hyvin tässä maailmassa. Se en tosin ollut kuin osittain minä. Minulla oli usein sellainen olo, että kukaan ei oikeasti näe tai tunne minua. Kasasin maskeja maskin päälle, että kukaan ei huomaa miten heiveröinen ihminen niiden sisällä on. Kumma juttu, kun en kokenut aitoa läheisyyttä kuin harvoihin ihmisiin sen kuoren läpi. Saati itseeni. En kokenut syvää kiinnostusta muihin ihmisiin, koska en kokenut sitä myöskään itseeni. Elin tietämättäni hädässä.
Selviytymismekanismeiksi valikoituvat: reippaus, pärjäävyys, vahvuus, yliyrittäminen sosiaalisesti, perfektionismi, kontrollointi, suorittaminen, kiireen ylläpitäminen, ankaruus itseäni kohtaan, hyväksynnänhaku, hypervigilanssi eli ainainen liiallinen ympäristön tarkkailu, mukautuminen, liika kiltteys omalla kustannuksella (omien rajojen tunnistamattomuus), itsestä pakeneminen eli erilaisilla häiriötekijöillä huomion itsestäni poispitäminen ainaisella taustametelillä tai puhelimella, heikkouksien täydellinen sivuuttaminen/kieltäminen.
Nämä asiat tulevat jatkossakin kummittelemaan taustalla, mutta tiedostettuani ja työstettyäni niitä, ne eivät enää samalla tavalla sabotoi elämääni tai ihmissuhteitani. Tommy Hellsten kuvailee, että ihminen, joka ei koe tulleensa rakastetuksi, kuulluksi ja kohdatuksi sellaisena kuin on, yrittää tekeytyä rakkauden arvoiseksi. Ainakin minä hylkäsin itseni ja omat tarpeeni totaalisesti. Mutta en ole "diagnoosini" eikä minun tarvitse jäädä menneisyyteni vangiksi. Voin kirjoittaa tarinani uudelleen. Parantuminen on todellakin mahdollista. Minäkin olen hyvä esimerkki siitä. Elän hetki hetkeltä täydempää ja enemmän itseni näköistä elämää. Seuraan sydäntäni. Elän rohkeasti. Kohtaan ihmiset sydän avoinna. Luotan elämään. Kaikki on hyvin.
-Sini