Kunniavieraana suru

Tänä keväänä olen ensimmäistä kertaa toivottanut surun aidosti tervetulleeksi elämääni. Ennen suru oli yksi niistä tunteista, joka pitää työntää pois hinnalla millä hyvänsä. Tai ehkä pikkuisen saa itkeä salassa. Mutta itkemistä pitää pyytää anteeksi, jos se tapahtuu nolosti julkisesti. Ei kai liian tunteellinen saa olla, kun muille tulee epämukava olo. Sullomme epämukavat tunteet sisäämme ja ne patoutuvat muiden patoutuneiden tunteiden joukkoon aiheuttaen mahdollisia ikäviä oireita myöhemmin, kuten kontrolloimatonta räjähdysherkkyyttä. Kappas, kun me suomalaiset olemme ajoittain niin tunnetaidottomia, kun niin monet tunteet on pitänyt piilottaa. Sota-aikojen selviytyvät elävät meissä yhä. Jopa monet positiivisina pidetyt tunteet eivät ole olleet sallittuja. Liika ilakointikin on lapsellista. Pitäähän nyt elää ihmisiksi.

Suru on kaunista sen syvimmältä merkitykseltään. Suru ei tulekaan kertomaan, että elämäni on ikävää ja masentavaa. Suru näyttää, mikä on minulle tärkeää ja arvokasta. Ilman välittämistä ei ole surua. Tänä keväänä olen saanut aimoannoksen erityylistä surua. Ukkini kuolema, rakkaasta työpaikasta ja työyhteisöstä lähteminen, omasta ensiasunnostani poismuutto, ihmissuhteista irtipäästämistä, ikävöintiä ja luopumista asioista, jotka ovat olleet minulle merkityksellisiä. Suru on tuonut viestinsä. Olen antautunut tunne-energialle ja oloni helpottuu. "Surua kyynelin kastella täytyy, jotta se puhkeais kukkaan, helli ja hoivaa ja varoen vaali, ettei se menisi hukkaan," laulaa Jenni Vartiainen laulussa Suru on kunniavieras. Itse koen surun kehossani taakkana tai puristuksena etenkin rintakehän alueella, joka pitää jollain tapaa vapauttaa. Joku viisas ihminen sanoi, että kyyneleet ovat sielun pesuvettä. Itku puhdistaa. Suru auttaa irtipäästämisessä. Tietynlainen melankolia voikin olla mitä kaunein ja haikein tunne. Kyyneleet voivat kuitenkin kuulua myös syvään liikutuksen tai vihan tunteisiin. Itku on kehon luonnollinen keino pyrkiä palauttamaan kehoon tasapainon tila, homeostaasi. Annetaan kyynelten virrata.

Surua on montaa eri lajia ja sen kesto vaihtelee. Suru voi olla akuuttia ja mennä ohi nopeasti. Olen oppinut hyväksymään sen, että vaikka surisin jotakin asiaa saan silti syvällä sisimmässäni tuntea ilon ja onnenkin tunteita. Tunteet eivät ole joko tai, vaan myös sekä että. Toisaalta suru voi kulkea mukana läpi elämän, jos puhutaan esimerkiksi oman lapsen menettämisestä. Siitä lohduttomuudesta en tiedä mitään ja kaikki empatiani on isoja menetyksiä kohdanneiden ihmisten kanssa. Olen ollut onnekas, enkä ole joutunut kokemaan läheisteni kuolemia isovanhempiani lukuunottamatta. Erotilanteissa sydänsurut ovat kuuluneet elämääni, niinkuin myös sydäntäsärkevät lemmikkien kuolemat. Menetyksiltä ei säästy meistä kukaan, mutta kaikilla on yksilöllinen keino selvitä tuskasta ja kärsimyksestä. Mitä enemmän rakastaa, sitä enemmän joutuu myös kärsimään menettäessään rakkauden kohteensa. Siksi on rohkeutta rakastaa.

Olen kokenut elämässäni ajanjakson, jolloin en osannut tuntea edes surua. Mikään ei ole horjuttanut minua niin paljon kuin oman sisäisen maailmani romahtaminen. Tänä noin 8 kuukauden ajanjaksona olin niin turta, että en olisi saanut krokotiilin kyyneltäkään tihrustettua. Syvä toivottomuus, ahdistuneisuus ja paha olo. Haluttomuus ja välinpitämättömyys kaikkeen. Positiivisten tunteiden täysi poissaolo. Tulen vielä kirjoittamaan elämäni synkimmästä ajasta tarkemmin. Jos en olisi kokenut sitä, en ymmärtäisi mitä pimeys voi olla. En osaisi auttaa muita, sillä en ymmärtänyt miten joku voi haluta tehdä itselleen pahaa. Olin kauhistellut miten itsekästä on tehdä itsemurha. Sain elämäni oppikoulun ja näpäytyksen. Vasta parantumisvaiheessa aloin tuntea surua. Ensimmäisten kyynelten ilmaantuessa tajusin, että alan tuntea surua eli välittämistä itseäni kohtaan täyden välinpitämättömyyden sijaan. Surua siitä miten syvällä jouduin rämpimään. Surua siitä, mitä olin ajatellut itsestäni ja elämästäni. Surua kaikkien ihmisten puolesta, jotka eivät enää kestä ja hyppäävät junan alle. Kiitän tästä ymmärryksestä, vaikka sainkin sen kovan koulun kautta.

-Sini