Kouluvuodet vai kuolovuodet?

05.08.2023

Suomessa on edelleen yksi maailman parhaista koulutusjärjestelmistä. Epäkohtia kuitenkin löytyy kaikesta ihmisen keksimästä. Olemmehan me vain ihmisiä. Taomme hyviä tuloksia maailmanlaajuisesti, mutta onko tehokkuus ja tuloshakuisuus ajanut tässäkin asiassa yksilön hyvinvoinnin yli? Minulla kesti pitkään tiedostaa, kuinka paljon olen saanut osumaa kouluaikoina. Luultavasti psyykeeni suojeli minua ikäviltä muistoilta. Muistan jo ihan ensimmäisiltä luokilta useamman tilanteen, joissa uskalsin avata suuni muulle luokalle ja sanomisilleni naurettiin. Yksi niistä kerroista on jäänyt kirkkaasti mieleen. Halusin vajota maan alle ja häpeä siirtyi vahvasti persoonaani. En halunnut enää kertoa omia tarinoitani luokan kuullen, lukea ääneen, puhumattakaan esiintymisestä tai jollain tapaa huomion keskipisteenä olemisesta. Jännitin vuoroani valtavasti, vaikka minun piti lukea ääneen vain muutama lause. Tieto tulevasta esiintymisestä lamaannutti jo päiviä, jopa viikkoa ennen. Koen, että koulu sammutti paljon sitä liekkiä ja elämäniloa, joka minulla ennen kouluaikaa oli. Minua alettiin laittaa "kiltin, ahkeran ja hiljaa istuvan tytön muottiin". Pojat saivat vähän riehuakin, koska pojat on poikia.

Muistan ajan ennen koulua todella hyvänä. Sen näkee lapsuudenkuvistakin. Kuvissa olen iloinen ja energinen, aina virnistelemässä ja pilke silmäkulmassa. Tilalle tuli häpeän lisäksi pelkoa joutua naurunalaiseksi, tyhmäksi paljastumisesta ja yksin jäämisestä. Koulussa sulkeuduin usein oman pääni sisälle oppituntien ajaksi ja toivoin, ettei minun olemassaoloani huomattaisi ollenkaan. En siinä pelon ja jännityksen tilassa pystynyt ottamaan informaatiota vastaan eli en pystynyt oppimaan. Jouduin opiskelemaan asiat kotona ja uskoin olevani vain liian tyhmä ymmärtämään opettajan opetusta. Minulle alkoi muodostua valtava huijarisyndrooma, vaikka pärjäsin koulussa hyvin. En kuitenkaan opiskellut niin, että olisin oppinut asiat oikeasti. Opiskelin kokeita varten ja oksensin kaiken tiedon paperille, jonka jälkeen unohdin suurimman osan. Suoritin koulua 100 %. Luovuuteni tukahtui täysin, koska ihminen ei ole luova jännittäessään. Pitkään ajattelin, että en ole lainkaan luova tai kekseliäs.

Lapsena en tiedostanut olevani herkkä. Luulin, että herkät ihmiset vain itkevät joka asiasta. Enhän minä sellainen ollut. Olin ulospäin vahva, sisältä heiveröinen. En kokenut systemaattista koulukiusaamista, kylläkin pientä härnää ja kiusaa poikien osalta. Tyttöbasilleja. Tosin ala-asteella tyttöporukkammekin sisällä oli selän takana juoruilua ja jätimme muita porukkaan kuulumattomia ulkopuolelle. Lapset osaavat olla todella karuja toisilleen. Opin, että maailma on kova. Oli pakko luoda kovempi nahka. Mielestäni koulussa ei kohdata lapsia heidän herkkyyden tasollaan. Kaikkien lasten pitää puhua ääneen jopa 20-30 hengen luokissa. Minkä takia pienen lapsen pitää oppia pitämään esityksiä? Minua pelotti eniten se, että muut näkevät minun jännittävän. Itsestäänhän piti antaa rohkea ja itsevarma mielikuva. Harva piti esiintymisestä, se oli enemmänkin epämukavaa lähes kaikille. Kuvittelin kuitenkin silloin, että olen ainoa jännittäjä. Ymmärrän, että tätä taitoa voisi harjoitella viimeistään lukiossa/ammatillissa laitoksessa, mutta onko se aivan välttämätöntä ala- tai edes yläasteella, kun olemme vielä kovin keskenkasvuisia.

Yläasteella itsetietoisuuteni oli kasvanut, joka lisäsi ongelmia. Olin reipas, kiltti ja suorittava ja hain muiden hyväksyntää jatkuvasti. Tulkitsin jopa pelkän nopean vähänkään kylmän katseen niin, että tuo henkilö ei pidä minusta. Ulkoinen validointi oli kaikki kaikessa, koska itsetuntoni oli niin huono. Olin todella itsekriittinen ja pelokas muiden arvostelulle. Sanottiin, että virheistä oppii, mutta tunnetasolla en uskonut sitä. Sehän olisi vain osoittanut, että en ole älykäs, joka vahvistaisi omaa uskomusta itsestäni. Viittasin vain, jos olin täysin varma ja vastaus oli maksimissaan yksi lause, mielummin yksi sana. Kadehdin eniten hauskoja ihmisiä, jotka uskalsivat puhua ääneen luokassa ja olivat rentoja omia itsejään. Halusin itsekin olla suosittu ja pidetty.

Suomessa ja kenties muuallakin on mielenkiintoinen "nurkassa häpeämisen" kulttuuri. Apua! Sillä tavallako pieni lapsi pystyy käsittelemään tunteita, mitä hänellä nousee toimiessaan väärin? Sama vanhempien kanssa: "mene omaan huoneeseesi miettimään/häpeämään mitä olet tehnyt." Ei ihmekään miksi häpeä on pesiytynyt syvälle suomalaisiin. Tommy Hellsten avaa hienosti sitä, että lapsi ei ymmärrä, että hän ei ole paha tai huono, vaan hän on käyttäytynyt huonosti. Nämähän ovat kaksi täysin eri asiaa. Ymmärtävätköhän kaikki aikuisetkaan tätä eroa? Olin itsekin kerran jälki-istunnossa ala-asteella, mutta en muista syytä laisinkaan. Se tosin ei ollut nöyryyttävä kokemus. Muistan, että opettaja oli huvittunut ja meitä oli useampia. Mitä lie olimme hoopoilleet porukalla.

En voi edes kuvitella miten syviä haavoja esimerkiksi systemaattinen koulukiusaaminen, liikuntatuntien nöyryytykset, yksinäisyys ja ulkopuoliseksi jääminen aiheuttavat. Esimerkkinä huutojaot liikuntatunneilla. Ne boostaavat niiden egoa, jotka huudetaan aina ensin ja lyttäävät niitä, jotka huudetaan aina viimeisenä. Kuka tästä hyötyy? Toivon, että tämä konsepti on jo kuollut ja kuopattu. Minua kauhistuttaa kuinka aikaisemmat sukupolvet ovat joutuneet kohtaamaan jopa väkivaltaa koulussa "turvallisen" aikuisen taholta, kun opettajat ovat antaneet muistoja karttakepistä. Toki fyysinen kurinpito on ollut myös normaalimpaa kotioloissa. Kouluajat olivat minulle äärimmäisen rankkoja. En kuitenkaan syytä koulua, opettajia tai yhtään ketään omasta rikkinäisyydestäni. Nämä asiat ovat niin monen eri tekijän summa. Minulla oli aina ystäviä koulussa ja se pelasti minut pahimmalta. Ruoka- ja välitunnit olivat päivän kohokohtia, joissa sain hetken hengähtää. Kouluaikojeni pelastus olivat myös liikuntatunnit ja koulujenväliset urheilukilpailut. Oli mahtavaa paeta koulusta luvan kanssa ja saada onnistumisen kokemuksia. Myös luokkaretket ja kaikki erilaiset tapahtumat olivat hauskoja. Ahh ja kevätjuhlat! Silloin tiesi, että elämä taas voittaa ja on pitkä kesäloma edessä. Ei niin pahaa, ettei hyvääkin.

-Sini