Kehollisuus ja traumat

Valmennuskoulutus on loppusuoralla. Enää loppuretriitti Portugalissa ja viimeisiä valmennuskertoja jäljellä. Takana on noin 100 tuntia valmentamista ja valtava määrä oppimista. Kuvittelin ennen koulutuksen alkua, että olen penkonut sisäistä maailmaani jo riittävästi. Luulin, että suurin työ itseni kanssa alkaisi olla pikku hiljaa takanapäin. Väärässä olin. Tänä vuonna sipulia on kuorittu entistä syvemmälle, niin että se kaikista syvin ja vaikeinkin on päässyt päivänvaloon. Tai niinhän minä kuvittelen, tiedossahan ei ole, mitä näiden jo löytyneiden kerrosten alla voi vielä olla. Tämä vuosi on ollut uskomattoman tärkeä. Olen ottanut tämän vuoden aikana valtavia harppauksia siihen suuntaan elämässäni, mihin oikeasti haluan olla menossa. Olen päässyt vielä syvemmälle oman itseni, erityisesti kehoni kuuntelemisessa. Kehoni onkin osoittautunut väyläksi aitoon hyvinvointiin. En ollut aiemmin ymmärtänyt tällä tasolla kehon kuuntelun, levon ja palautumisen merkitystä. Opin koulutuksen aikana miten kehollisia kokemuksia tunteet ovat. Usein puhutaan sydämen äänen kuuntelemisesta. Sitä ei voi kuulla, mikäli aitoa yhteyttä syvälle itseensä ei ole. Tunteilla on aina jokin viesti. Nämä viestit tulevat mielestäni paljon syvemmältä kuin ajatukset.

Väitän että, kun aidosti kuuntelemme kehoamme, meillä on pääsy syvempään yhteyteen ja viisauteen itsessämme. Sanotaan, että nykyihminen elää kovin pitkälti päässään, eikä kehossaan. Huomaan sen toimistoympäristössä, jossa ihmiset pystyvät istumaan robotteina koko päivän ilman verryttelyä tai ulkoilua. Olen todennut, että toimistoympäristö ei ole täysipäiväisenä minua varten. Tosin tämä oli jo tiedossa, mutta nyt olen vasta ensimmäistä kertaa elämässäni päässyt testaamaan sitä käytännössä kuluneen vuoden aikana. Seitsemän ja puoli tuntia ruudun ääressä tuntuu mielestäni äärimmäisen puuduttavalta oli työ miten mielekästä tahansa. Jos istun koko päivän, mitä olen joutunut tekemään etätöitä tehdessäni, pääni muuttuu sumuiseksi ja pahimmassa tapauksessa saan migreenin. Tämä tapahtuu silloinkin, vaikka kävisin lounastauolla kävelemässä ulkona ja seisoisin kaikki mahdolliset tauot. Olen monesti todennut, että kehoni on liian herkkä tähän maailmaan. Huono sisäilma tai ulkoilman puute, ylikierrokset, liika paikallaanolo, liika ruutuaika, huono nesteytys ja ravinto saavat kehoni heti reagoimaan. Kehoni kertoo minulle koko ajan, miten minun kuuluisi elää, että voin hyvin. Välillä tekisi mieli kuitenkin sanoa, että chillaappa vähän keho! Junamatkoillakin käyn ulkona verryttelemässä. Välillä junan laiturilla törmään toiseen kaltaiseeni ja hymyilemme ymmärtäväisesti toisillemme. Kuunteletko kehosi viestejä? Onko sinulla hyvä yhteys kehoosi?

Kehollisuudesta puhuessa ajatukseni menevät väistämättä myös traumoihin. Yksi tärkeimpiä kirjoja, jonka olen lukenut opintoihin liittyen vuoden aikana, on Bessel Van Der Kolkin Jäljet kehossa, jossa Bessel kertoo traumojen hoidosta ja löydöksistään yli 30 vuoden kokemuksella. On ällistyttävää, miten ihmisen psyyke voi pirstaloitua totaalisesti trauman seurauksena. Todella kauheakaan tapahtuma ei kuitenkaan automaattisesti johda traumatisoitumiseen, vaan jokaisella on yksilöllinen kyky selviytyä psyykettä horjuttavista asioista. Perheessä jokaisella lapsella voi olla erilainen muisto ja suhtautuminen samaan pelottavaan tilanteesen. Toiset traumatisoituvat, toiset eivät. Besselin mukaan traumat muuttavat aivojen rakennetta ja vaikuttavat autonomisen hermoston toimintaan. Autonominen hermosto vastaa turvan kokemuksesta näin lyhyesti selitettynä. Bessel kirjoittaa siitä, kuinka trauma herkistää mantelitumakkeen eli ihmisen selviytysmireaktiosta vastaavan aivojen osan reagoimaan liian aktiivisesti, vaikka vaaraa ei olisi. Traumatisoitunut ihminen näkee vaaroja kaikkialla. Trauma voi ilmetä fyysisinä oireina kuten erilaisina kiputiloina, univaikeuksina, ruoansulatusongelmina ja kehon jännitystiloina. Traumat aiheuttavat myös dissosioitumista eli tilaa, jossa ihminen ei ole läsnä kehossaan tai tunteissaan. Taistele tai pakene tilaan joutuessaan ihmiset usein kuvaavat menettäneensä järkensä hetkellisesti. Kirjaimellisesti jotakin tämän suuntaista tapahtuukin, kun vasen aivopuolisko (looginen ja järkeilevä) lamaantuu ja ihminen elää oikean aivopuoliskon eli tunneaivojensa vietävänä. Minulle tulee itselleni mieleen tästä mustasukkaisuus- ja viharikokset.

Kannamme kehossamme koko elämän ajalta muistoja, tunteita sekä myös traumoja. Olen huomannut erilaisten tilanteiden käynnistävän minussa reaktioita, jotka ovat välillä aivan ylimitoitettuja. Hyvä esimerkki tästä on alkukesältä, kun katsoin Taru Sormusten Herrasta elokuvan ensimmäistä osaa. Aloin vajota todella syvään ahdistuksen ja lamaannuksen tilaan. En yhtään saanut kiinni, mistä on kyse. Elokuva loppui ja minua ahdisti enemmän kuin miesmuistiin. Reaktio oli hyvin kehollinen. Kun sain rauhoitettua itseni ymmärsin, että tämä elokuva oli osunut todella kipeään haavaan elämässäni. Tietysti tämäkin on vain tulkinta ja teoria, mutta ainakin se tuntuu järkeenkäyvältä. Olen nimittäin jo ennen kouluikää saanut paniikkikohtauksia yöaikaan, ja selitin vanhemmilleni kuinka minulla on jokin äärimmäisen vaikea tai jopa mahdoton tehtävä hoidettavanani. Nämä ovat oikeastaan ensimmäisiä lapsuusmuistojani ja muistan vielä näitä tehtäviä, joita minun piti suorittaa. Paniikkikohtauksen aikana juoksin yöllä vessaan oksentamaan pois pahaa oloa. Tämä elokuva, jossa Frodolla on mahdottomalta tuntuva tehtävä osui tähän kipeään kohtaan. Peilisoluni nappasivat liian tiukasti kiinni Frodon kokemukseen. Kehoni ilmoitti, että nyt on suuri hätä, vaikka minulla ei ollut hätää. Nämä muistot ovat niin syvällä, että kehoni reagoi niihin yhä. Erittäin mielenkiintoista! Nämä reaktiot ovat parhaita opettajiani itsetuntemukseen. Olen myös kuullut, että monet saavat vahvoja tunnereaktioita esimerkiksi hieronnassa. Miksi? Koska tunnepatoumat ja traumat ovat kehossa.

On kuitenkin tärkeää muistaa, että trauma ei aina ole jostakin tapahtumasta aiheutunut negatiivinen muisto, vaan se voi myöskin olla jotakin, mitä vaille ihminen on jäänyt. Tommy Hellsten kuvaa sitä kuinka, ihmisen syvin emotionaalinen tarve on tulla rakastetuksi, nähdyksi ja kuulluksi. Vaillejäämisen ja kaltoinkohtelun traumasta eli kehityksellisestä traumasta puhutaan vielä suhteellisen vähän, mutta Bessel puhuu tästä kirjassaan piilevänä epidemiana. Hänen mukaansa kehityksellisestä traumasta kärsivät ihmiset täyttävät vankilat ja sosiaalivirastot, sekä kuormittavat sairaanhoitoa. Kehityksellinen trauma syntyy kasvuympäristössä, jossa lasta on laiminlyöty, hyväksikäytetty tai kohdeltu väkivaltaisesti henkisesti ja/tai fyysisesti. Se voi kuitenkin syntyä myös silloin, jos lapsi on hylätty emotionaalisesti eli hänen tarpeensa tulla kohdatuksi omana itsenään ei ole täyttynyt. Hänellä voi olla syvä tunne siitä, kuinka hän on esimerkiksi yksin, ulkopuolinen, vääränlainen tai merkityksetön. Psykoterapeutti ja tietokirjailija Juha Klaavun arvion mukaan yli puolet suomalaisista kärsivät mahdollisesti jonkinasteisesta kehityksellisestä traumasta. Kehityksellinen trauma siirtyy hoitamattomana sukupolvelta sukupolvelle. Ilmiö on maailmanlaajuinen, mutta sen esiintyvyys vaihtelee kansakunnittain ja kulttuureittain. Haluan kantaa oman korteni kekoon, että tietoisuus tästä aiheesta leviää.

-Sini

Lähteet:
Jäljet kehossa: Bessel Van Der Kolk (2014)
Lapsuuden kehityksellinen trauma: Juha Klaavu (2023)